lauantai 29. huhtikuuta 2017

Juhlapyhät - toisille ilo, toisille tuskaa

Toinen toistaan ihanimpia perhekuvia joulusta somessa. Maailman suloisin vauva poseeraa kameralle keskellä lahjavuorta. Pariskunta suutelee vappupallojen ja serpentiinin leijuessa ympärillä. Ilotulitukset räiskyvät ja kuvassa kilistellään uudelle vuodelle. Lapset juoksevat juhannussaunasta uimaan. Suloinen taapero kurkistaa pyyhkeen takaa kameralle; juhannuskokko vähän jännittää.

Jokainen meistä, jotka olemme viettäneet yhden, kahden tai lähes aina juhlapyhän yksinämme, tiedämme, mistä puhun. Tekisi mieli laittaa luuri kiinni. Laitetaas kännykkä pois. Avataan televisio. Uutisenlukija kertoo juhlasäästä, onko se huono vai hyvä. Kannattaako grillata perheen kanssa ulkona vai paistaa lettuja sisällä.

Okei, telkkari kiinni. Lähdetään lenkkeilemään. Ulkona ei näy ketään. Jostain kaukaa kaikuu iloiset naurunpyrskähdykset. Nyt on juhlan aika.

Juhlan aika, ja usealla on omat lapset jossain muualla. Sen toisen vanhemman luona. Etävanhempi istuu kotonaan. Ja ikävöi. On niin ikävä, että sydäntä puristaa. Juhlapyhät voivat olla todella raastavia ja vaikeita. Lapset eivät millään voi olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan. Silloin toinen vanhempi on juhlien aikaan ilman lapsiaan. Väkisinkin. Ehkä jotkut haluavatkin viettää aikaa kavereidensa kanssa, juhlien, ulkona, mökillä tai kotona yksinään rentoutuen. Mutta useat haluaisvat perheen luokseen. Varsinkin jos sitä perhettä on, mutta se on jossain muualla, voi suru ja tuska olla käsinkosketeltavan voimakasta.

Eroperheissä useat joulut, juhannukset, pääsiäiset ja muut juhlat on jaettu vanhempien kesken jollain toivottavasti toimivalla systeemillä. Mutta silti uhrauksia joutuu joku tekemään. Kerran kuulin, kun eroperheen lapsi kysyi isältään: "Mikset sinä isi voi olla jouluna meidän kanssa äitin luona?" Isän tuska näkyi hänen koko olemuksestaan. Ei nämä ole helppoja juttuja ollenkaan. Kyyneliä valuu paljon. Ja valitettavan useissa kodeissa.

Laitan tähän nyt niitä ärsyttäviä juhlakuvia pari, Vappu tulee, vaikka kesäilmat eivät. Minulla on ollut ilo viettää tämä viikonloppu lapsieni kanssa, vaikka itse vapuksi lähtevätkin isilleen. Ei tämä vappu edes ole se "pahin" juhlapyhä ollenkaan olla erossa lapsistaan. Ehkä tässä tasoittelen omaakin mieltäni tulevaa juhannusta kohtaan, ja joulua, ja uutta vuotta, ja ja..valmistaudun jo etukäteen. Suru on helpompi käsitellä, kun se ei enää tule yllättäin. Kaikkeen kai tottuu. Kun on pakko.




Halauksin, Etä-äiti

Ps. Hei, usein ne ihanat perhe- ja vauvakuvatilanteet päätyy kameran laskeuduttua kamalaan kitinään ja huutoon, kun lapsi joutuu olemaan mitä kummallisimmissa asennoissa mitä kummallisimmissa juhlavaatteissa kameran edessä heilutellen joulupalloja tai vappuviuhkaa tai milloin mitäkin. Näin lohdutukseksi. Vähän lohduttaa. Ehkä.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Yksinolosta ja omasta ajasta saa nauttia - se on jopa suotavaa!

En ole enkä aio olla tekopyhä. Voin sanoa sen ääneen ja olen sanonutkin: voi luoja se oma aika on joskus ihanaa!

Vaikka varsinkin etävanhemmilla on jokus aivan mahdottoman kova ikävä omia lapsiaan tai lastaan, en usko että tämä maailma piirinsä päällä kantaa yhtäkään vanhempaa (tai ylipäätään ihmistä), joka ei voisi sanoa aika ajoin: antakaa mun levätääääää! Rauhassa. Yksin. Ilman lapsia.

Olin viime viikonloppuna pitkästä aikaa ulkona tuulettumassa. Poikani saattoi minut bussille, halasi ja sanoi: "Nyt menet ja nautit, olet ansainnut tämän". Äidin silmäkulma kostui mutta samalla sydän ilahtui, hymyilin ja sanoin: "Kiitos. Minä menen."

Ja minä menin. Ja nautin. Ja ansaitsin sen. Olla nainen, ystävä, minä. En äiti, etä-äiti, työntekijä, vanhempi tai yhtään mitään muuta kuin vain minä. Ei taaperoa roikkumassa lahkeessa, ei läksyjen kyselyä teiniltä, ei ruuan laittamista tai tiskaamista yhtään kenellekään. Ai että kun nautin.



Seuraavana päivänä, no. En nauttinut. Mutta sen tunsin, että olin saanut nauttia. Täysillä. Monta lasillista, monta askelta liian korkeilla koroilla, muutaman liian kovaan ääneen huudetun lauseen. Ehkä sen viimeisen karaokelaulannan olisi voinut jättää väliin?

Jokainen ihminen, oli sitten isä, äiti, tytär, poika, työntekijä tai työtön, ansaitsee välillä omaa aikaa. Tarkoittaa se sitten sinulle meditaatiota, mindfullnessia, joogaa, ulkoilua, rääkkisalikäyntiä, baarissa hengailua, kovaan ääneen karaokelaulantaa nuotin vierestä tai alta, kirjan lukua tai ihan kuule nukkumista, ota silti se oma aika ihan itsellesi. Jos ette ole niin onnekkaita kuin minä, että pääsisitte ihan koko illaksi tai yöksi pois, hiljentykää vaikka illaksi pois kännykän, telkkarin, tietokoneen tai muun ruudun ääreltä. Miettikää vaikka meren ääntä. Kyllä, kuulostaa kornilta ja kliseiseltä, mutta elävän veden ääni on yllättävän meditatiivista.



Ja kesä tulee hameineen, korkokenkineen, uimarantoineen, suloisine lämpimine iltoineen ja linnunlauluineen. Me voimme, saamme ja meidän pitää nauttia. Kokeilkaa muuten Cityshopparia, jos teillä ei sitä jo ole. Kesän tarjouksetkin ehtivät vielä tulla kotiinne. Itse odotan jo innolla, että pääsen ostamaan ihania kesävaatteita, juomaan kahvia kaupungin vilinässä ja syömään hyvää ruokaa hyvässä seurassa. Ehkäpä uskaltautuisi jonnekin matkallekin? Tarjouksia on satoja. (Sallittakoon tällainen pieni mainos tähän!)

Oman ajan jälkeen sitä jaksaa kummasti taas arkea. Vaikka vähän pääkipuisenakin.

Nauttien, Etä-äiti

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Onko etä-äiti huono äiti kunnes toisin todistetaan?

Niin usein saa perustella sitä, miksi on etä-äiti. Niin usein pitää selittää uudelleen ja uudelleen oma tilanne ja miksi asuu eri osoitteessa kuin oma lapsensa. Isien vastaavassa tilanteessa harvemmin, eikö niin? Miksi se pitää ylipäätään perustella ulkopuolisille tai toisin muotoiltuna kysymys kuuluu onko etä-äiti huono äiti kunnes toisin todistetaan? Ovatko kaikki lähi-isät huippuisiä VAIN SIKSI että ovat lähivanhempia?



On useita syitä siihen, miksi äiti päätyy etä-äidiksi. Joskus perhe katsoo sen syystä tai toisesta parhaimmaksi ratkaisuksi. Syynä voi olla esimerkiksi asuinpaikkakunta, lapsen oma pyyntö tai uudet perhetilanteet. Joskus äiti voi olla sairas ja ei jaksa hoitaa lastaan kokopäiväisesti. Joskus isä pyytää saada olla lähivanhempi ja se käy äidille. Isällä on yhtäläinen oikeus vanhemmuuteen ja lähivanhemmuuteen kuin äidilläkin. Joskus, toivottavasti harvoin mutta valitettavasti joskus, isä ottaa lapsen itselleen äidin pyynnöistä huolimatta ja äidillä ei ole syystä tai toisesta voimia taistella, joskus ehkä oikeudessakin, lapsensa lähivanhemmuudesta.

"On syytä muistaa, että etä-äiti ei ole yhtä kuin huono äiti."

Oli syy mikä tahansa, on syytä muistaa, että etä-äiti ei ole synonyymi huonolle äidille. Samalla tavoin kuin vanhempia on vaikka minkälaisia vaikka olisivatkin lähivanhempia tai niin sanotussa tavallisessa perheessä eläviä. Eivät kaikki lähivanhemmat ole hyviä vanhempia VAIN SIKSI, että he ovat lähivanhempia. Kyse on nyt siis jostain kummallisesta jossain ihmismielen syvällä syövereissä olevasta etukäteisolettamuksesta, että äidissä on pakko olla jotain vikaa kun hän on etä-äiti. Hyvänen aika, kuka äiti nyt haluaisi elää erossa lapsestaan? Hyi meitä!



"Isällä on yhtäläinen oikeus vanhemmuuteen ja lähivanhemmuuteen kuin äidilläkin." 

On raskasta todistella jotenkin äitiyttään uudelleen ja uudelleen, että olen minä tässä ihan ok mutsi, vaikka lapsen osoite on isänsä luona. Eikä vain raskasta vaan ärsyttävää. Varsinkin kun meidän tilanteemme on se, että lapsi itse halusi asua isänsä luona ja me kunnioitimme lapsemme toivomusta. Olisiko se tehnyt minusta nyt sitten huippuäidin ja kaikkien hyväksynnän ansaitsevan, jos olisin sanonut että ei, ei sinulla lapsena ole oikeutta nyt tässä tuoda mielipidettäsi esille? Olisinko sillä voittanut hyvä äiti- pokaalin kotiini?

Lähtökohtaisolettamukset ovat raivostuttavia. Just saying.

Terveisin, Etä-äiti

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ikävä, yksinäisyys, syyllisyys - etävanhemman ikuiset kaverit

Ikävä on kauhea. Syyllisyys siitä, ettei ole lapsensa kanssa, painaa niin, ettei sitä voi kestää. Koti tuntuu tyhjältä, yksinäisyys ahdistaa rintaa. Pitää oikein istahtaa ja hengähtää syvään. Kohta helpottaa.



Keskustelin pari päivää sitten toisen etä-äidin kanssa. Yhtäkkiä kerroin jotain, mitä en ollut kenellekään vielä sanonut. Menen usein tyhjään lastenhuoneeseen itkemään. Haistelen pienemmän poikani unilelua, sen tuttua, rakasta tuoksua. Ikävä puristaa sydäntä. Onneksi toinen samassa tilanteessa oleva ymmärsi. Ei tullut sitä syyllistämistä. Huh.

Vanhemman poikani jutut pyörivät mielessä. Miten hänellä nyt menee siellä koulussa? Wilma-viestit kertovat poikani arjesta. Se arki on välillä kovin etäinen minulle. Laitan viestiä pojan isälle, onhan kaikki ok? On kuulemma. Hyvä. Syyllisyys taas. Mitä voisin tehdä enemmän? Mites kokeeseen luku, kysyn. Voin kyllä kysellä, historiasta varsinkin, kun se on minulle se hyvä aine. Olen täällä, vaikka en aina fyysisesti läsnä. Muistathan sen.

Etävanhemman elämä ei ole (aina ainakaan) omaa aikaa, hurjaa biletystä ja tyhjästä, siististä kodista nauttimista. Ikävä omia lapsia kohtaan on suuri. Syyllisyys painaa yllättävän kovaa. Miten minusta tulikin tällainen; vanhempi, jonka luona oma lapsi ei asu? Olenko jotenkin huonompi kuin muut vanhemmat? Oman itsensä ruoskinta sattuu joskus enemmän kuin kenenkään ulkopuolisen rumatkaan sanat.

"Menen usein tyhjään lastenhuoneeseen itkemään. Haistelen pienemmän poikani unilelua, sen tuttua, rakasta tuoksua. Ikävä puristaa sydäntä"


Yksinäisyys ihmisvilinässäkin on huumaavan kova. Niitä rakkaimpiaan maailmassa ikävöi. Aina. Vain he voivat viedä tämän tunteen pois. Puheensorina ympärillä häipyy kaukaiseksi hälinäksi. Lapsen kasvot näkyvät selvästi edessäsi. Mutta hän ei ole luonasi. Hän on muualla.

"Olen täällä, vaikka en aina fyysisesti läsnä. Muistathan sen."

Kunpa se, joka meinaa juuri alkaa arvostella sinua, etävanhemmuuttasi, pysähtyisi vielä hetkeksi, ennen kuin sanat tulevat suusta ulos. Ymmärtäisi, että on tässä jo aika paljon käsiteltävää ilman ulkopuolisten arvosteluakin.

Ikävä. Onneksi voi katsoa kuvia ja muistella yhteisiä hetkiä. Joskus kyllä sekin satuttaa. Tulkaa jo luokse. Äitillä on ikävä.

Tässä kuvassa taaperollani iki-ihanat Crocsit, joihin olen aivan hullaantunut. 
Katso tämän vuoden ihanat Crocs-uutuudet täältä.






Äiti rakastaa sinua.

Terveisin, Etä-äiti

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Älä jää yksin! - mistä löytää tietoa ja apua

Suomessa on erittäin toimiva yhdistys- ja liittomaailma. Niin sanotut kolmannen sektorin palvelut paranevat jatkuvasti ja kun kaiken maailman sotet, valinnanvapaudet, kikyt, maakuntauuudistukset ja ties mitkä luovat epävarmuutta ja pelkoa siitä, mistä saada apua, on hyvä muistaa, että myös nämä voittoa tavoittelemattomat yhdistykset ovat täällä meitä varten. Vertaistuki, ihan oikean ja puolueettoman tiedon saaminen tärkeistä, meitä koskettavista asioista, keskustelu muiden saman kokeneiden kanssa ja lainopillisenkin avun saaminen on tärkeää. Uskaltakaamme vain pyytää apua!

"Vertaistuki, ihan oikean ja puolueettoman tiedon saaminen asioista, keskustelu muiden saman kokeneiden kanssa ja lainopillisenkin avun saaminen on tärkeää."

Olen koonnut tähän muutamia tahoja, mistä voitte saada tietoa ja apua. Toki on useita muitakin. Yhdistykset Suomessa ovat erittäin aktiivisia ja niitä on lähestulkoon jokaiseen erilaiseen elämäntilanteeseen.
Usein apua ja tietoa sekä vertaistukea saa ilman jäsenyyttäkin. Yhdistysten tarkoitus on auttaa, ihan meitä kaikkia.

1. Etävanhempien liitto

Auttaa varsinkin etävanhempia erotilanteessa, huoltajuusasioissa, kiistoissa lähivanhemman kanssa ja muun muassa elatusasioiden kanssa. Tapaamisoikeudet ovat usein yksi kiistanaihe lähi- ja etävanhemman välillä. Näihinkin asioihin saa tietoa ja apua etävanhempien liitolta.

"Usein apua ja tietoa sekä vertaistukea saa ilman jäsenyyttäkin. Yhdistysten tarkoitus on auttaa, ihan meitä kaikkia."

2. Yhden Vanhemman Perheiden liitto

Liittoon kuuluu paljon paikallisyhdistyksiä. Liitto auttaa teitä kaikkia, jotka olette yksin lapsenne kanssa. Paikallisyhdistykset auttavat paikkakunnittain yksinhuoltajia.


3. Pienperheyhdistys

Järjestö on yksivanhempaisten perheiden puolesta liikkeellä, Tärkeintä on edistää lasten hyvinvointia ja tukea vanhempia arjessa. Yhdistys on erittäin aktiivinen yhteiskunnallisissa asioissa.

4. Narsistien uhrien tuki

Valitettavan usein etävanhemmat ovat tilanteessaan vastentahtoisesti siksi, koska he ovat eläneet narsistisessa tai narsistisuhteessa ja eivät jaksa eron jälkeen taistella lastensa saamisen puolesta. Tällainen voi jättää syvät ja pysyvät haavat ja arvet vanhempaan. Tämä yhdistys on täällä teitä varten. Ottakaa rohkeasti yhteyttä!



5. Väestöliitto

Liitto auttaa monenmoisissa perheitä koskevissa asioissa. Se muun muassa auttaa neuvonta- ja terapiapalveluilla erokriiseissä ja antaa tietoa lasten hyvinvoinnin edistämisestä erotilanteissa.

5. Mannerheimin lastensuojeluliitto

Tunnetuin ja pitkäikäisin perheliitto Suomessa, joka auttaa lapsia ja perheitä. MLL on kansalaisjärjestö, joka ajaa lasten oikeuksia hyvään ja onnelliseen lapsuuteen.

6. Elatusvelvollisten liitto

Liitto tukee molemman vanhemman oikeutta lapseensa ja on etävanhempien oikeuksien puolestapuhuja. Se antaa tukea etävanhemmille. Liitto ajaa lakimuutoksia, jotka parantavat etävanhempien asemaa. Siksi se tarvitsee lisää tukijoita, joilla saada ääntä kuuluviin!

Tässä muutamia linkkejä, joista toivon olevan teille apua. On monia muitakin verrattomia yhdistyksiä, joista saada apua monen moisiin tilanteisiin. Yhdistykset ovat täällä meitä varten. 

Terveisin, Etä-äiti

perjantai 21. huhtikuuta 2017

"Saanks mä pelaa?" - Mitä tehdä lapsen kanssa

Kukapa vanhempi ei olisi kuullut tuota lausetta ärsyttävyyksiin saakka? Nykypäivän lapset on totutettu älypuhelimiin, pelikonsoleihin, tietokoneisiin ja televisioon. Jos lapsi itse saisi päättää, mitä tekee vapaa-ajallaan, tuijottaisi hän jotain peliä tai näyttöä nenä ruudussa päivät pääksytysten.

Jos nyt ei kuitenkaan annettaisi lapsen vain pelata. Mutta mitä sitten voisi tehdä lasten kanssa? Tässä koottuna muutamia ehdotuksia. Ehdottakaa kommentteihin toki lisää, otan mielellään vastaan lisää ideoita, mitä tehdä lapsen kanssa! Välillä oma pää lyö täysin tyhjää.

1. Pelataan yhdessä jotain peliä

Uno, pelikortit, lautapelit. Onhan niitä. Lapset innostuvat yllättävän kivasti pelaamaan, jos vain ehdotat yhdessä pelaamista.

Pari peli-ideaa:

Carcassonne
Aivan loistava perhepeli, jota osaavat pelata jo 7-vuotiaatkin. Carcassonnessa on lisäosia vaikka kuinka. Peruspeliosa maksaa noin 25-30 euroa, lisäosat noin 15 euroa ja minilisäosat noin 4 euroa. Tästä linkistä lisätietoja Carcassonnesta. Soveltuu myös aikuisten illanviettopeliksi.
VAROITUS: koukuttaa.

Menolippu
Myöskin aivan loistava lautapeli lasten kanssa pelattavaksi. Pelissä rakennetaan junareittejä eri puolille maanosaa. Maksaa noin 45 euroa. Monia eri maanosia saatavilla. Tästä linkistä lisätietoja Menolipusta.
VAROITUS: voi aiheuttaa kostonhimoisia toimia perheenjäsenten kesken.


Scrabble
Klassinen sananmuodostuspeli. Hinta noin 35 euroa. Löydettävissä myös englanninkielinen versio. Tästä lisätietoa Scrabblesta. Sopikaa säännöt tarkasti ennen pelin aloittamista.



2. Liikutaan yhdessä

Lapset yllättävän kivasti lähtevät liikkumaan, jos siihen vain kannustetaan. Myös geokätköily on hyvä harrastusmuoto lasten kanssa. Yhteisen liikuntamuodon löytäminen on rikkaus.
VAROITUS: lapset nokittavat sinut helposti melkein lajissa kuin lajissa.



3. Tehdään yhdessä ruokaa tai käydään syömässä

Yhdessä ruuan kokkailu on mukavaa puuhaa ja samalla voi opettaa lapselle ruuanlaittovinkkejä. Myöskin ulkona syöminen yhdessä on lapsesta usein jännittävää ja mukavaa. Myös kahdenkeskinen aika lapsen kanssa on tärkeää. Jos sinulla on monta lasta, voit ottaa kerrallaan yhden mukaan (jos tämä on mahdollista), jolloin voitte vietää laadukasta aikaa kahden kesken.



Tässä muutamia vinkkejä yhteiseen ajanviettoon. Tänään menemme esikoiseni kanssa suhsi-illalliselle. Nam!

Ihanaa viikonloppua toivottaen, Etä-äiti

torstai 20. huhtikuuta 2017

Etä-äidin poika esittäytyy - kuolemattomat sutkautukset osa 1

Kukapa ei olisi joskus lukenut juttuja lasten sanomista hauskoista sutkauksista? Ne yleensä kirvoittavat valtavat naurut ilmoille ja kyyneleet silmiin. Miten joku pikkuinen nelivuotias on sanonut jotain kuolematonta saunassa, kaupassa, kauppajonossa, junassa, bussissa ja milloin nyt missäkin, yleensä kuitenkin sellaisessa paikassa, missä vanhempi toivoisi, ettei se lapsi nyt vaan aukaisisi suutaan.

Lasten jutut ovat siitä mieleenpainuvia ja iskeviä, kun ne ovat niin aitoja. Kovin usein ne myös iskevät suoraan nauruhermoon. Jotain erityistä niissä on. Niistä löytyy elämän taika.

Nyt on aika esitellä teille lukijoille toinen pojistani, esikoiseni. Kukapa äiti ei sanoisi, että lapseni on erityislaatuisin maailmassa. Mutta tämä poika on kyllä, aika lähellä ainakin.

"Lasten jutut ovat siitä mieleenpainuvia ja iskeviä, kun ne ovat niin aitoja."

Facebook on muuten mukava siinä mielessä, kun se näyttää muistoja vuosien varrelta. Joskus vuosia sitten kirjoittamani jutut nousevat etusivulle ja saan taas uudelleen elää noita erityisiä, nauruntäyteisiä hetkiä.
Tässä joitain feediin nousseita menneitä juttuja:

Juttelimme poikani kanssa muun muassa minun siskotani ja hänen miehestään:
V: Onko ne vielki yhessä?
Minä: Juu
V: Kui kauan ne on ollu jo!!?
Minä: Hmm...15 vuotta.
V: Mitä! Pidempää ku isi ja S!!
Minä: Juu. Joillaki se onnistuu. Mä en kyl enää ikinä aio olla kenenkää kaa mikää onnistu ikinä.
V: [pitkä hiljaisuus]" ..and three hours later.."

Tämä lapsi se tuntee äitinsä. Ja mahtaa olla vielä oikeassakin. Jäin suu auki katsomaan häntä. Aivan mahtava lapsi.

Samaan aiheeseen liittyen keskustelimme:
Virkoin hänelle, kun juteltiin että ei minulla oikein tunnu nämä seurusteluasiat onnistuvan. V että: "Kyllä siihen sun koukkuun vielä joku nappaa."

Eikun verkot vesille siis vain!



Muutamia lausahduksia:

"Äiti, onko tässä mun tietokoneessa Google, vai onko se vaan sun koneessa?" (vuonna 2009)
"Ei se mun äitikään mikään ruusu ole, enemmänkin joku voikukka"
"Äiti oot säki välillä kiva" -miksen aina? "Välillä sä rähjäät"
"No okei, saat pitää kädestä, mutta jos et nyt kuitenkaan julkisella paikalla"

Eräs keskustelu:
Minä: "Sulle on kyllä tullu isältäs tuo legonrakenteluhimo ja -taito, mä en kyllä tajuu noista mitään".
V: "On mulle sultakin jotakin tullu".
M: "Ai mitä?"
V: "No höpöttämistaito ainakin."

Jotain minultakin perittyä siis!

"Äiti, onko tässä mun tietokoneessa Google, vai onko se vaan sun koneessa?"

Kaikken liikuttavin hetki tähän mennessä on ollut, kun hän alkoi lähettelemään minulle viestejä ja sain tämän viestin. Äidin sydän suli siihen paikkaan. Minulle ei muuten kukaan tule sitten ikinä sanomaan, etten välitä pojastani, koska olen hänelle etä-äiti!


Näitä laitan aivan varmasti vielä lisää.

Lastaan ikävöiden, Etä-äiti



"Siis mitä ne oikein kelaa?" - mitä lapsi ajattelee etä-äidistään

Juttelin teinini kanssa menneenä viikonloppuna etä-äitiydestä. Keskutelu lähti siitä, kun kirjoitukseni etä-äitiydestä Huono Äiti- sivustolla sai valtavan kommenttivyöryn aikaiseksi somessa. Häntä kiinnosti, mistä oli kyse.



Selitin, kuinka minusta käytetään nimikettä "etä-äiti", koska hän ei asu luonani vaan isänsä kanssa ja käy minun luonani harvemmin. "Onko siinä jotain omituista sitten?" hän kysyi kummeksuen.

Jäimme miettimään tätä. Meillehän siinä ei ole mitään omituista. Meille tämä tilanne on tavallista elämäämme, johon päädyimme yhteisymmäryksessä kaikkien osapuolten kanssa. Vaikka aikuiset tietävät, mitä ympärillä puhutaan ja juorutaan, ei lapsemme ole tajunnut, että tässä olisi jotain kauhisteltavaa, väärää tai erilaista. Kerroin, kuinka monet pitävät omituisena sitä, että lapsi ei asu äitinsä luona. "Siis mitä ne oikein kelaa?", teini puuskahti, "ai että olet jotenkin huono äiti kun en asu sun luona?" Poika sanoi, ettei todellakaan pidä minua mitenkään omituisena tai yhtään sen erilaisempana kuin isäänsäkään. Kyyneleet taisivat ihan pikkuisen nousta silmäkulmiini.

"Kerroin, kuinka monet pitävät omituisena sitä, että lapsi ei asu äitinsä luona."


Kunpa aikuisetkin osaisivat suhtautua asioihin samalla kauniilla konstailettomalla tavalla kuin lapset. Ei ole väärenpiä tai huononpia tapoja olla vanhempi, on vain erilaisia. Asia erikseen on tietenkin marginaaliryhmät, kuten esimerkiksi väkivaltaiset vanhemmat, mutta nyt ei puhuta lainkaan niistä. Vaan meistä ihan tavallisista vanhemmista, jotka ovat päätyneet eroon, mutta haluavat silti parasta lapsilleen.


"Kunpa aikuisetkin osaisivat suhtautua asioihin samalla kauniilla konstailettomalla tavalla kuin lapset."

Lapseni on useasti maininnut, kuinka on iloinen, ettemme riitele hänen isänsä kanssa vaan osaamme hoitaa asiat järkevästi ja asiallisesti. On monesti kertonut siitä, miten hänen kaveripiirissään on perheitä, joiden vanhempien erot ovat olleet hyvinkin riitaisia ja miten lapset ovat siitä kärsineet. Olemme aina pitäneet meidän perhettämme hyvin toimivana ja kommunkaatiomme on asiallista ja toisia kunnioittavaa.



Otettaisiin enemmän mallia lapsista. Suhtaudutaan asioihin niin kuin ne ovat eikä tuomita toisia vain siksi, että asiat tehdään eri tavalla kuin valtaosa tekee. Loppujen lopuksi, ihan tavallinen perhe mekin ollaan. Uskokaatte pois vain.

Pus, Etä-äiti

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Miksi minusta tuli etä-äiti?

Nyt tämä ehkä Etä-äidin blogin henkilökohtaisin postaus.

On aika selvittää teille lukijoille, miksi ja missä olosuhteissa minusta tuli etä-äiti. Mutta ensiksi haluan painottaa, että kaikkein eniten olen ihan vain äiti. Vaikka itsekin lisään itseeni kaikenlaisia määreitä, kuten vuoroviikkoäiti, etä-äiti, etävanhempi, olen kuitenkin ensisijaisesti vanhempi ja äiti. Äitiyttäni ei vähennä millään tavalla se, asunko lapseni kanssa vai en.

"Nyt tämä ehkä Etä-äidin blogin henkilökohtaisin postaus."

Esikoiseni kouluikään asti sovimme isänsä kanssa menojemme mukaan lapsemme hoidosta. Koulu toi uudenlaisen arjen lapsen elämään ja näimme parhaaksi muuttaa hänen hoidon vuoroviikko-systeemiin. Nopeasti kuitenkin huomasimme, että lapsemme erityinen luonne vaatisi jonkinlaisen muun käytännön. Kirjat olivat aina väärässä kodissa, vaatteet samaten ja unohteluja alkoi tulla koulussa yhä tiheämpään tahtiin. Opettajakin taisi välillä mainita, että tarvikkeet tuntuvat olevan aina väärässä kodissa.

"Äitiyttäni ei vähennä millään lailla se, asunko lapseni kanssa vai en."¨

Jotenkuten kuitenkin jatkoimme muutaman vuoden vuoroviikottain hoitoa. Elämäni vei minua eteenpäin ja uuteen parisuhteeseeni syntyi vauva. Kotimme kävi nopeasti kovin pieneksi meille, uudella miehelläni oli vieläpä kaksi lasta edellisestäkin suhteesta. Päätimme muuttaa vähän kauemmaksi pääkaupunkiseudulta, jolloin asuntojen vuokrat eivät olisi niin päätähuimaavia ja olisi varaa vuokrata vähän isompi asunto.



Tässä tilanteessa kysyimme esikoiseltamme suoraan, miten hän haluaa nyt tehdä. Koulu, kaverit ja harrastukset olivat hänen isänsä kodin lähettyvillä. Hän sanoi haluavansa jäädä asumaan sinne ja käyvänsä luonani viikonloppuisin. Kunnioitimme lapsemme omaa tahtoa, olihan hän jo 10-vuotias. Lapsen etu tulee aina etusijalla, no matter what. Koska molemmille meille vanhemmille tämä järjestely sopi, muutti poikani asumaan kokoaikaisesti isänsä luokse.

"Tässä tilanteessa kysyimme esikoiseltamme suoraan, miten hän haluaa nyt tehdä."

Näin minusta tuli etä-äiti. Tosin en silloin ajatellut mitenkään olevani etä-äiti, vaan ihan sama äiti kuin aina ennenkin olin ollut. Muutto pojastani kauemmaksi oli kyllä kieltämättä haikea ja monet itkut itkin.

Tästä on nyt vierähtänyt pari vuotta. Esikoinen käy edelleen lähes joka viikonloppu luonani. Miltä etä-äitiys tuntuu käytännössä, onkin jo seuraavan blogikirjoituksen aihe.

Rakkaudella, Etä-äiti

Lomasta selvitty! - Lapsen kanssa on rankkaa

Etä-äiti uskaltaa sanoa sen ääneen: kun lapsi on luona pidempään kuin sen normaalin viikonlopun, on se todella rankkaa. Yhdistetään kuvioon vielä taapero- kautta uhmaikäinen kuopus, junamatka ilman leikkivaunullista junaa, kuopus ei suostu nukkumaan päiväunia, vaikka kuinka väsyttäisi, ei suostu istumaan sylissä, ei suostu tekemään ylipäätään mitään muuta kuin huutamaan..tarvitseeko enää jatkaa? Hiki nousee otsalle jo pelkästä asian muistelusta.

"Kun lapsi on luonasi pidempään kuin sen normaalin viikonlopun, on se todella rankkaa."

Niin. Huhhuijaa! Kyllä sitä huokaisee, kun loma loppuu, lapsi palaa isälleen ja vuoroviikkotaapero omalle isälleen. Vanhempi lapseni on vilkas tapaus. Suu käy, sormet naputtaa, jalat vispaa, tavarat lentelee, kännykkä putoaa hankeen, vaatteet unohtuvat ties minne. Yhteiset viettämämme ajat ovat todella intensiivisiä ja no, vilkkaita, kauniisti sanottuna. Haluan myös pitää taaperoni kotona, kun esikoiseni on luonani, jotta myös veljekset saavat yhteistä aikaa. Tämä yhtälö varmistaa sen, että äitiviikonloppuni ovat melkoisen täynnä elämää.



"Tämä yhtälö varmistaa sen, että äitiviikonloppuni ovat melkoisen täynnä elämää."

Pääsiäisenä olimme kaikki kolme vierailuilla sukulaisten luona neljän tunnin junamatkan päässä. Kohteessa oli vielä yksi taaperoikäinen lisää. Oma taaperoni ei halunnut vieraassa, jännittävässä paikassa nukkua kovin pitkään aamuisin. Kaikki tämä sai aikaan ihanan kaaoksenomaisen loman, jonka jälkeen olin täysin valmis töihin. Ja valmis nukkumaan, ainakin viikon putkeen, kiitos.



Oi luoja, töihin lepäämään! Miksi ei uskaltaisi sanoa tätä julki: lapsien kanssa on rankkaa, Varmasti jokainen vanhempi voi tähän samaistua, aika ajoin ainakin. Ja kun on tottunut etä-äiteilyyn, tuntuvat vilkkaat viikonloput ja lomat vielä henkisesti paljon raskaammilta. Ei sitä ikinä haluaisi vaihtaa lapsiaan yhtään mihinkään, ei tietenkään, ja ovat he maailman rakkaimpia, mutta voi hyvänen aika, kun he imevät äidistään kaikki mehut. Tehokkaasti.

"Oi luoja, töihin lepäämään!"

En ole tekopyhä. Voin sanoa suoraan, että nautin yksinolostani ja viikoista, jolloin kotona on hiljaista, siistiä, ei ketään kelle kokata, ketä hoitaa, kenen vaippaa vaihtaa, kenen läksyjä tarkistaa, kenen kotiintuloaikoja säätää, ei teiniä, kenen hullutuksia kuunnella, ei hieltähaisevia vaatteita ja likaisia sukkia ympäri kämpää. (Teinin hiki haisee muuten todella pahalle!)

Kotona on rauha. Kun etälapsi on paikalla, sydämeni paisuu rakkaudesta, ylpeydestä ja ilosta siitä, miten ihanan lapsen olenkaan saanut. Mutta kun ovi käy ja heipat on vaihdettu ja kotiin laskeutuu rauha, minä nautin. Ilman syyllisyyttä.

Rauhallista eloa toivotellen, Etä-äiti

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Ovatko etä-äidit jotain kummajaisia, yhteiskunnan omituisuuksia?

"Siis MITÄ!"
"Miten sä VOIT?! Mä en vois olla erossa lapsestani PÄIVÄÄKÄÄN!"
"Oletko jotenkin...sairas tai jotain?"
"Miten sä voit jättää lapsesi jollekin TOISELLE?"

Jos erehdyt kertomaan. Niin, kyllä: minä olen etä-äiti. HUI KAUHISTUS!? Epäusko, arvostelu, kummeksunta ja tuomitseminen näkyvät kuulijan kasvoilta, oikein huutavat naamallesi.

Kyllä. Minä olen etä-äiti vanhemmalle lapselleni. Kuinka moni isä joutuu perustelemaan, jos on etäisä? Uskallan väittää, ettei yksikään. Kuinka moni äiti, että on etä-äiti? Väitän taas: ihan jokainen. Miksi? 

Minua pidetään huonona äitinä, koska olen etävanhempi. Toisen lapseni isää ei pidetä huonona isänä siksi, että hän on etäisä. Miksi ajattelumalli “miehet ovat viikonloppuisiä ja äidit asuvat lastensa kanssa” istuu niin tiukassa?

"Kuinka moni isä joutuu perustelemaan, jos on etäisä? Uskallan väittää, ettei yksikään."


Luulen, että perinteinen äitiys-käsitys on jotenkin todella, todella syvällä tässä yhteiskunnassa, Se on pyhää, siihen ei saa koskea ja käsitystä ei saa ravistella. Mutta yhteiskuntaa ravistellaan joka päivä. Mietitäänpä vain, miten suomalainen yhteiskunta on muuttunut ihan lähivuosina? Sukupuolen muutoksen tehnyt evankelis-luterilainen pappi, yh-homoisä (ja vielä kansanedustaja!), tasa-arvoinen avioliittolaki. Muutamia mainitakseni. 

Silti jotenkin etä-äitiys on sellainen asia, mitä edelleen kauhistellaan. Sen on pakko liittyä johonkin alkukantaiseen oletukseen, että miehet käyvät töissä ja ansaitsevat, äidit olkoot kotona ja hoitakoot lapset. Erotilanteissa on lähtökohtaisesti aina oletettu, että mahdolliset yhteiset lapset menevät äidin luokse. On aika ravistella tätäkin ajattelumallia.

"Silti jotenkin etä-äitiys on sellainen asia, mitä edelleen kauhistellaan."

Ei sen takia, että etä-äitiyttä sinällään pitäisi jotenkin ihannoida tai se olisi päämäärä, johon pyrkiä. Vanhemmuus aina on tunteitava herättävää ja etä-äitiys varsinkin. Tuskin kukaan äiti (tai isä) pyrkii etävanhemmaksi. Mutta ei elämä ole täydellistä. Eroja tapahtuu. Silloin on mietittävä, mikä on lapselle hyvä ja paras paikka asua.





Jos etä-äitiyteen pakotetaan ilman äidin omaa tahtoa, on se tietenkin asia aivan erikseen. Silloinkin on äärimmäisen tärkeä kuitenkin muistaa, että tilanne on äidille varmasti todella, todella vaikea. Ei hän silloin kaipaa vielä ulkopuolisten arvostelua osakseen.

"Minua pidetään huonona äitinä, koska olen etävanhempi"



Annetaan jokaisen elää ihan omaa elämäänsä, jooko? Ja jos toisen tilanne niin kiinnostaa, älä kauhistele, kysy! Kyllä me vastataan. 

Ajatuksia ravistellen, Etä-äiti

PS. En minä jätä lastani jollekin toiselle. Lapseni on oman isänsä, toisen vanhempansa luona.

Mitä on etävanhemmuus?

Ennen kuin voin kirjoittaa etä-äitiydestä, pitää minun valaista aihetta etävanhemmuudesta; etä-äitiys kun on yksi etävanhemmuuden muoto.

Etävanhempien liitto kertoo, että “puhekielessä on muodostumassa jo vakiintuneeksi tavaksi kutsua sitä vanhempaa, joka asuu erillään lapsesta, etävanhemmaksi”. Eli siis selkosuomella: kun pariskunta eroaa ja heillä on lapsia, menevät ne lapset väkisinkin jonnekin asumaan. Se jonnekin on lähivanhempien paikka ja vanhempi, kenen luona lapset vähemmän asustavat, ovat etävanhempia.

Tämän jälkeen päätetään, riitaisesti tai sopuisasti, yksin- tai yhteishuoltajuudesta.
Yhteishuoltajuudessa etävanhemmalla on oikeus saada samat tiedot lapsensa elosta kuin lähivanhemmallakin ja lapsen passiin, nimenmuutokseen ja ulkomaille muuttoon tarvitaan etävanhemman suostumus. Yhteishuoltajuudessakin etävanhemmalla on elatusvelvollisuus.


"Tämän jälkeen päätetään, riitaisesti tai sopuisasti, yksin- tai yhteishuoltajuudesta."

Etä-äiti lisää tähän vielä, että Kela katsoo lähivanhemman yksinhuoltajaksi, kun lapsen kirjat ovat vain yhden vanhemman osoitteessa (eipä ne kahdessa osoitteessa edes voisikaan olla). Tällöin on etuutettu saamaan muun muassa yksinhuoltajakorotusta lapsilisään. Yhteiskunnan kannalta vanhemmat kuitenkin usein silti ovat yhteishuoltajia. Yksinhuoltajuus laillisessa merkityksessään tarkoittaa, että vain tällä yhdellä vanhemmalla on oikeus päättää lapsen asioista.

Ja yleensähän etävanhemmat ovat isiä. Tai ovat hyvin pitkään olleet. Edelleen on vallalla käsitys, että tässä tilanteessa (kun vanhemmat pistävät haarukat ja veitset jakoon) lapset asuvat äitinsä kanssa ja käyvät isänsä luona joka toinen viikonloppu tai ehkä harvemminkin. Itse asiassa tämä ajatusmalli on erittäin vahva ja tiukassa edelleen.

"Ja yleensähän etävanhemmat ovat isiä."

Ei väliä sillä, että kohta elämme 2020-lukua, ja yhteiskuntamme on jo hyvinkin tasa-arvoinen ja edistyksellinen monella tapaa. Tänä vuonna hyväksyttiin maassamme tasa-arvoinen avioliittolaki, on lesboäitejä, lesboisiä, sateenkaariperheitä, yh-homoisiä, transsukupuolisia vanhempia, monikulttuurisia perheitä, hulluja perheitä, kaikenlaisia perheitä. Silti. Etä-äitiys on lähes tabu.

 "Etä-äitiys on lähes tabu."

Näistä lähtökohdista lähtee Etä-äiti kirjoittamaan blogiansa. Etä-äiti- blogin kirjoittaja on yhteiskuntamme kummajainen: etä-äiti, tuo etävanhemmuuden halveksittukin alalajike.

Terveisin, Etä-äiti, kummajainen

Etä-äiti ja etä-äitiys- blogi esittäytyy

Tähän blogitekstiini esittelen itseni ja blogini, jotta kaikkien uusien blogin lukijoiden on helppo nähdä, kuka olen ja mistä tässä oikein on kyse.



Miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia? Kirjoitin etä-äitiydestä jutun suositulle perheblogisivustolle, Teksti sai aikaan välittömästi valtavan keskustelutulvan ja tykkäysten määrän somessa. Tunnissa juttua oli jo jaettu useita satoja kertoja ja facebookin etä-äidit- ryhmään liittyi samoin tein uusia käyttäjiä parikymmentä, minä mukaanluettuna.

Etä-äideillä on huutava tarve vertaistuelle ja asialliselle keskustelulle aiheesta. Sain useita yhteydenottoja, kuinka moni etä-äiti on luullut olevansa yksin asiansa kanssa. Etä-äitiyteen liittyy paljon häpeää, pelkoa ja salailua. Näin ei tulisi olla. On aika puhua tästä asiasta; ääneen, kiihkoilematta ja silti innostuen.

"Etä-äitiyteen liittyy paljon häpeää, pelkoa ja salailua."

Kaikki tekstini perustuvat omiin kokemuksiini tai asiantuntijoiden lausuntoihin. Jatkossa toivon myös vieraskynäilijöitä blogiini. Tästä kerron myöhemmin, kun aika on tälle kypsä.


           
                            Etä-äiti on etä-äitinä tälle komistukselle

Etä-äiti esittäytyy:

Etä-äiti on tämän blogin kirjoittaja eli minä. Olen 35-vuotias tällä hetkellä sinkkuyh-äiti pääkaupunkiseudun lähettyviltä. Minuun voi liittää monia määreitä: yh-äiti, sinkkuäiti, etä-äiti, vuoroviikkoäiti, nainen, äiti, työntekijä, freelancer-kirjoittaja. 

"Etä-äideillä on huutava tarve vertaistuelle"

Tässä blogissa kirjoitan pääasiallisesti etä-äitiydestä. Minulla on kaksi lasta, jolle toiselle, 13-vuotiaalle pojalleni, olen etä-äiti. Minulla on myös 2,5-vuotias taapero, jolle olen vuoroviikkoäiti. 
Blogini toki koskettelee aiheita yleisemminkin äitiydestä, naiseudesta, parisuhteista (jos luoja suo, minullakin on vielä sellainen joskus) ja elämästä. 

                                              Etä-äidin lapsoset


Tervetuloa joukkoon! Etä-äiti on täällä valmiina teitä varten muut äidit, isät, kanssaeläjät. 
Tykkääthän myös facebook-sivuistani, jonne jaan enemmänkin kuvia ja lyhyitä juttuja elämästäni. 

Täällä blogissa kirjoitan enemmän asiaa ja asian vierestä.

"Etä-äiti on täällä valmiina teitä varten muut äidit, isät, kanssaeläjät" 

Kirjoittelemisiin, toivottaa Etä-äiti