En minä mutta nuo muut - vai miten asia oikeasti onkaan?

Sain kirjoitettua tänään hienon blogikirjoituksen. Systeemi meillä täällä koto-Suomessa ei ole neutraali, etä-äitejä kauheksutaan ja isille ei anneta samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia lähivanhemmuuteen kuin äideille. Vaikka näin on ja me kaikki sen tiedämme, onneksi täällä on minä. Minä se puhun tasa-arvon puolesta ja tuon esille epäkohtia. Huudan ääneen: katsokaa! Tämä on vääryys! Puhun vanhempien tasa-arvosta ja etävanhempien oikeuksista. Taputan itseäni olkapäälle. Hyvä, hyvin tehty, taas on tuotu vähän oikeutta tähänkin maahan. En minä mutta nuo muut.

Hyvä minä. Olen tehnyt taas tätä maata vähän paremmaksi, tasa-arvoisemmaksi ja mukavammaksi meille kaikille.

"En minä mutta nuo muut."

Niin niin. Onhan se helppo täällä näppäimistön takana kirjoittaa mitä vain ja mistä vain. Oma tilanne on sovittu rauhaisasti esikoisen isän kanssa, suhde etälapseen on hyvä ja lähilapseni on luonani joka toinen viikko. (Tästä lisätietoa uusille lukijoilleni elämäntilanteestani).

Sitten tulee tilanne. Nuoremman lapseni isä esittää vaihtoehdon: hänestä tulee lähi-isä ja nuorimmaiseni olisi luonani joka toinen viikonloppu. Ei hyvänen aika, huudahdan. Enhän minä voi olla niin pitkää aikaa erossa lapsestani!

Ja näin olin pudonnut omaan ansaani. Oletan täysin samalla lailla kuin kuka tahansa muukin. Nuo muutkin, joita olen uudelleen ja uudelleen puoskaroinut blogissani; lapsi kuuluu äidilleen, isät nähköön heitä harvemmin. Eihän äiti voi olla erossa lapsestaan niin pitkiä aikoja. Missä huutamani tasa-arvo? Missä isien oikeudet? Ennakkoasenteeni huutaa lauseestani. Asenne, etten MINÄ voi olla erossa lapsesta. Miten sitten sadat ja tuhannet etäisät voivat ilman että voivat sanoa asiaan yhtään mitään?

Kyllä on syvässä. Ennakkoasenteet ja omien oikeuksien puolustelu. Tämä systeemi antaa äideille hyvät aseet myöskin puolustaa noita oikeuksiaan. Lapseni isällä ei olisi yhtään mitään sanomista siihen, jos veisin lapsemme ja sanoisin; ole sinä viikonloppuvanhempi.

Kyllä pistää ajattelemaan. Ja paljon. Minkälaisen merkityksen annoin puheelleni tuolla yhdellä ainoalla lauseella? Miltähän lapseni isästä mahtoi tuntua? Olenko oikeutettu edes kirjoittamaan tällaisesta aiheesta enää blogia?

"Muutos lähtee meistä jokaisesta itsestämme."

Ajattelun paikka. Ja syvän, syvän pohdinnan. Hyvät kanssaihmiset, pliis, ajatelkaa OIKEASTI näitä asioita. Kyse on AINA kuitenkin lapsen edusta ja lapsen oikeudesta hyvään elämään. Missä lapsen on paras? Mikä on paras vaihtoehto huonossa tilanteessa. Huonohan se on, kun perhe eroaa, oli syyt mitkä tahansa taustalla.

Muutos lähtee meistä jokaisesta itsestämme.

Mihin ratkaisuun me päädyimme lapseni isän kanssa? Siitä ehkä myöhemmin.

Ajatellen ja aurinkoisesta illasta nautiskellen, Etä-äiti